HALUAN OMAN KOIRAN!

Taisi muistaakseni olla joskus vuoden 1994-95 paikkeilla, kun sairastuin vakavanlaiseen koirakuumeeseen - oli kertakaikkiaan pakko saada ihka oma koira! Sen "oikean" rodun löytyminen/valitseminen tuotti kuitenkin jonkin verran päänvaivaa. Rotukirjoista löytyi montakin mielenkiintoista rotua, ainoa vaan, että suurin osa niistä kiinnostavista roduista vaikutti niin kovin vaativilta luonteiltaan. Eräs tärkeimmistä kriteereistäni oli se, ettei koiralla saa olla metsästysviettiä, jotta voisin pitää sitä irti metsälenkeillä ilman että se irti päästettäessä sulkisi välittömästi korvansa ja häipyisi sen siliän tien jonkun jäniksen, hirven tai muun omituisen otuksen perään. Lopulta keksin kuin keksinkin rodun, millä ei ole riistaviettiä, on sopivan kokoinen opiskelijakämppään ja vaikutti helposti opetettavalta, nimittäin shetlanninlammaskoira(uskokaa tai älkää). Ei kun sopivaa pentua/kasvattajaa etsimään! Onneksi kävi ennen sen shelttipennun löytymistä kuitenkin niin, että törmäsin Liisaan, jonka pk collie oli juuri saanut pentuja... Mistäköhän lie syystä mulle sitten tulikin sheltin sijaan collie? Hmm...

SEURAKOIRANI SINNULI

Hankkiessani Sinnulin en tosiaankaan suunnitellut, että siitä tulisi mikään harrastuskoira. Halusin ainoastaan, että siitä tulisi yhteiskuntakelpoinen eli jokseenkin hyvin käyttäytyvä koira, jonka voisin vaivatta ottaa mukaani joka paikkaan. Ja sellainenhan Sinnusta kyllä tulikin! Kaikki jotka meidät tuntevat, tietävät, että siellä missä Teresa on, siellä on myös Sinnu! Kauhulla odotankin sitä päivää, kun asia ei enää olekaan niin.

HARRASTUKSENA KOIRAN KOULUTTAMINEN

Tavoitteena oli siis pelkästään yhteiskuntakelpoisuus. Vaan ruokahaluhan vain kasvaa syödessä - käytyämme agilitykurssin ja pentutottelevaisuuskurssin (joka oli loistava - Kiitos Iia!) kiinnostuin kuitenkin koirankouluttamisesta oikein tosissaan, ensin innostuin tokosta ja myöhemmin myös palveluskoirapuolesta. Ja mitä enemmän ja mitä pidemmälle koulutin, sitä enemmän Sinnulin luonteessa ilmeni kouluttamista ja kouluttamisen mielekkyyttä häiritseviä (ja jopa kouluttamista estäviä-) puutteita ja sitä enemmän asia minua häiritsi. Missä vika? Onhan kyseessä kuitenkin perinteinen palveluskoirarotu, jonka erinomaisia palveluskoiraominaisuuksia oikein mainostetaan, varsinkin rotukirjallisuudessa ja rotua harrastavien parissa. Oliko vika minussa vai koirassani? Oliko sille tehty lobotomia vai mikä sitä oikein vaivasi?

Sinnu 4kk

KOHTALOTOVEREITA

Luulin olevani suunnilleen yksin ajatuksineni, kunnes tutustuin pk-treeneissä Idaan & Kimi-collieen ja Sonjaan & Riki-collieen. "Perustimme" mm. kennel Käyttökelvottoman ja kyllä collie sai rotuna kyytiä! Porukassa oli niin paljon helpompaa kestää collieittemme vajavuudet, viat ja muut, ja tarvittaessa vaikka kirota koko rotu huitsin... ...niin, siis juuri sinne...

WANHANAJAN COLLIE & MUITA LEGENDOJA

Olen huomannut, tässä kun nyt jonkin aikaa olen collien kanssa noissa palveluskoiratouhuissa "muidenrotuisten" ihmisten parissa pyörinyt, että usein tulee puheeksi se, miten hyviä palveluskoiria wanhanajan colliet olivatkaan. Kuulemma. Uskon kuitenkin "Mutu"- sekä "Aika kultaa muistot" -syndroomien vaikuttaneen käsityksen syntymiseen. Tämän tekstin alla olevaa linkkiä klikkaamalla löydät mielenkiintoisen kaavion/teorian siitä, miten collierodut saivat alkunsa ja miten niitä on jalostettu. Kaavion mukaan pk collie on ollut pelkkä "show dog" jo yli 100 vuoden ajan. Eipä siis ole ihme, että pk collien luonne sekä käyttöominaisuudet ovat mitä ovat. Yhteen lauseeseen tiivistäen: "Hyvässä colliessa on vähän kaikkea, huonossa colliessa ei ole sitä vähääkään."

ASIAT VOI KÄSITTÄÄ MONELLA TAVALLA

Kaikkihan on tietenkin suhteellista. Mikä on toisen mielestä paljon, voi jonkun muun mielestä olla vähän. Tai ei yhtään mitään. Jotkut uskovat, että colliesta on vaikka mihin, että menestyksen ainoa rajoittava tekijä on se talutushihnan päässä roikkuja. Toisten mielestä jalostuksessa on turha enää edes yrittää vaalia käyttöominaisuuksia tai luonnetta, koska collieista ei enää löydy mitään mitä vaalia tai -jalostaa. Paitsi karvat ja korvat.

TM TESTAA - KOKO AJAN

Aina silloin tällöin tulee itse ja muiden kanssa ihmeteltyä, miten onkaan mahdollista, että meillä kuitenkin on Sinnulin kanssa aika hyvä suhde. Kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta huolimatta. Jos on meinaan Sinnuli käynyt mun hermoille, niin vain arvata saattaa minkälaista ahdistusta mä oonkaan aiheuttanut Sinnulille, kaikkine tekniikan maailman testieni yms. kanssa! Jonkin muunrotuisen koiran mä olisin luultavasti saanut hengiltä jo useampaankin otteeseen. Sinnuli on kuitenkin - pitäisikö ihan sanoa, että "onneksi" - sen verran arka ja varovainen kaikessa tekemisessään, että sitä saa kauan ja kärsivällisesti patistamalla patistaa kaikkeen ennenkuin se menee/tekee. Ja siinä ajassa ehtii yleensä jopa minunkin järkeni kytkeytyä käyttöön, eli saatan ehtiä tajuta, että hei, sehän voi vaikka katkaista jalkansa jos se tippuu/jää väliin/tms. Eli sellainen hyvä puoli siinä tosiaan on, kun on hidas ja arka koira, että hitaammallakin järjenjuoksulla varustettu henkilö ehtii välttää pahimmat katastrofit. Toisaalta nämä "testit" on tehny tosi hyvää Sinnulle, se on karaistunut huomattavasti ja siitä on tullut paljon itsevarmempi kaikkien näiden testitäyteisten vuosien aikana. Tosin toista kertaa mä en jaksais käydä koko tuota "karaistusrumbaa" läpi, on tylsää ensin yrittää tehdä koirasta tarpeeksi itsevarma ennenkuin voi ruveta kouluttamaan ja odottamaan tuloksia.

	*Klikkaa!* Colliesukuisten koirien sukupuu

Alkuun

Ilonan sivulle

Turkkikoiran omistamisen riemun hetkiä, osa 327.

SIKA SÄKISSÄ

Mulla kävi Sinnulin kanssa siinä mielessä tuuri, että se on collieksi suhteellisen ok, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Enhän mä tiennyt collieista enkä koirista yleensäkään yhtään mitään, kun mä otin Sinnulin. Oli täysin sattuman kauppaa, että sain collien, josta tuli sekä yhteiskunta- että harrastuskelpoinen (tiettyyn rajaan asti, tietenkin), ja joka on ollut vielä suhteellisen tervekin. Toisaalta se, että tiedän nyt collieista enemmän, ei oikeastaan auta tippaakaan - jos nyt joutuisin ottamaan collien, en todellakaan tiedä mistä/keneltä sen ottaisin saadakseni hyvän ja terveen harrastuskoiran. Ainahan se koiran ottaminen sattumankauppaa on, mutta tietyissä roduissa tai tiettyjen rotujen linjoissa se sattuma/todennäköisyys saada kiva koira on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin toisissa. Toisissa roduissa/-rotujen linjoissa se todennäköisyys saada kiva koira on vastaavasti huomattavasti suurempi kuin muissa.

ROTUMIETINTÖJÄ

Rodunvaihto kävi siis mielessä jo aikaisessa vaiheessa. Luulisi nyt maailman kaikista koiraroduista löytyvän montakin rotua, jotka luonteidensa puolesta sopisivat minulle collieta paremmin. Beauceron kiinnosti rotuna jo aikaisin. Ja kiinnostaa kyllä vieläkin, ajatuksella "ehkä sitten joskus". Beauceron-porukoissa on tullut pyörittyä jonkin verran, olen tutustunut moniin mukaviin ja mielenkiintoisiin ihmisiin ja nähnyt jonkinlaisen otoksen Suomen beusseista. Mutta oikeastaan mä en siis ollut ihan varma siitä, että haluanko mä tosiaan sellasen beauceronin. Siis beauceronin olemushan on aivan ihana, mutta luonteen sopivuudesta en ole niinkään varma ja huom. tässä tarkoitan siis sopivuudesta nimenomaan minulle.

KÄYTTÖLINJAINEN BELGI

Ensimmäinen käyttölinjainen malinois mihin tutustuin hiukan paremmin, oli Håksu (Pois Kottoo Håkan), joka Mialla oli aiemmin (Håksusta tuli sittemmin poliisikoira). Ja se oli hellunen (ja siinä meni sen poliisikoiran uskottavuus...heh!). "Käyttölinjainen" kuulosti mielestäni jotenkin "ainoastaan ammattilaiskäyttöön" tarkoitetulta. Kuvittelin käyttölinjaisten olevan koiria, joita ei "tavalliset" ihmiset voi pitää, ja ettei niitä ainakaan voi missään tapauksessa pitää kotona sisätiloissa vaan niitä on ehdottomasti pidettävä jossain ulkotarhassa, koska ne on niin kiihkeitä ja ne puree kaikkea mikä liikkuu ja niiden kanssa pitää tehdä jotain koko ajan, jottei ne sekoais täysin. Joten olin siis kyllä jonkin verran yllättynyt esim. Pamista (Pois Kottoo Barbi), joka vain makoilla köllötti kaikessa rauhassa eteisen nurkassa sisällä ollessaan. Ja tämmöinenkö on siis suojelun suomenmestari...? Kävi iloisesti moikkaamassa ja meni sitten takaisin lepäämään. Höh. Ja sitten jotkut vielä sanoo, ettei ne halua belgiä koska ne on semmosia hermostuneita hössöttäjiä jotka ei kykene rauhoittumaan ;D

Kaaaunis

MALI?

Ikinä en ole kokenut olevani belgi-ihminen (enkä kyllä vieläkään ole mielestäni sellainen!), mutta kävipä sitten jossain vaiheessa mielessä, että kyllähän tuollainen malinoissikin vois mulle sopia. Ja nimenomaan sitten käyttölinjoista. Eihän se käyttölinjaisuus tietenkään ole mikään ainoa autuaaksi tekevä asia. Löytyyhän käyttölinjaisistakin monenmoista piskiä. Käyttölinjaisista on kuitenkin helpompi löytää kiva koira kuin näyttölinjaisista. Näkemistäni näyttölinjaisista malinoisseista ei yksikään ole säväyttänyt ei niin luonteellaan eikä myöskään ulkonäöllään. Allekirjoitan täysin siskoni (ei koira-ihminen) mielipiteen hänen nähdessään ekaa kertaa elämässään näyttelylinjaisen malin: "mikä tuota koiraa oikein vaivaa?". Maallikkokin näköjään huomaa, että jokin on pielessä.

MINKÄLAINEN ON IHANNEKOIRA

Beauceron, malinois... Mia puki sitten lopulta tämän mun rotujahkailuni sanoiksi: "ihannekoirani on beauceron, jolla on malinoissin luonne". Luonteen vuoksi suostuin sitten tinkimään siitä olemus-puolesta, ilmeisestikin, eikai mulla muuten olis tuota Ilonaakaan! Niin siinä sitten vain kävi, että elämäni ensimmäisen- ja viimeisen collierotuisen koiran jälkeen tuli mali. "Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" No just joo... Juttu jatkuu Ilonan tarinana Ilonan omilla sivuilla.